torstai 28. helmikuuta 2013

Kuusi viikkoa takana, mutta...

No niin, mistähän sitä reportaasia nyt aloittaisi, kun useampi viikko edellisestä postauksesta on kulunut... Viimeisen neljän viikon aikana olen tehnyt enemmän ruumiillista työtä kuin koskaan, sillä helmikuun alussa saimme uuden asunnon avaimet ja rempattiin kämppää aamusta iltaan kaikki vapaa-aika. Viikko sitten oli sitten vihdoin muutto käsillä ja se on aina niin kamalaa ja stressaavaa!

Syöminen oli aika huonolla tolalla koko kolme viikkoa ja pizzaa tuli syötyä enemmän kuin tarpeeksi. Välillä kyllä haettiin Cittarista isot ruokaiset salaatit, joista onneksi saa kaksi hyvää annosta hieman terveellisempää sapuskaa. Mutta minä, joka vannoo säännöllisen ruoan nimeen, unohti välillä syödä! Ja se sitten näkyikin mielialassa :)

Takana siis raskas ja stressaava jakso. Jos tätä herkuttomuuta ei olisi ollut, niin taatusti olisin joskus illalla palkinnut itseäni kipollisella jäätelöä tai suklaalla. Mutta ei, nyt ei palkintoja... :( En ole tosin löytänyt mitään korvaaviakaan palkintoja, sillä ylimääräistä aikaa ei ole juuri ollut elokuvissa käymiseen tms. rentoutumiseen.

Tänään muuttotavaoiroista löysin vaa´an. Aamulla hyppäsin vaakaan jopa hieman toiveikkaana, mutta kuudessa viikossa ei painolle ole tapahtunut yhtään mitään! Vaikka olen tehnyt raajat hapoilla fyysistä työtäkin ja vieläpä ilman herkun herkkua! Niin ja ei niitä pizzoja kuitenkaan päivittäin ole mennyt... Ja terveysterroristihan syö sitäpaitsi aina Kotzonen, jotta saa salaattia ja kasviksia samaan hintaan :) Kollegani kyllä muistutti jälleen kokonaisuudesta... Tiedän varsin hyvin, että stressaantuneena en laihdu - päinvastoin, paino tuppaa nousemaan tosi helposti! Eli kait tässä pitäisi olla vain tyytyväinen siihen, että vaakanumerot ovat samoissa kuin ennenkin.

Yksi selkeästi haastava tilanne oli muuton jälkeisenä lauantaina, kun kävin syömässä Atelje Finnessä muutaman ystäväni kanssa. Enpäs muista ihan milloin olisin ollut pitkän kaavan illallisella ilman jälkiruokaa! Alahuuli väpättäen tarjoilijalle selitin, miksi en ota jälkiruokaa, kun muut seuralaiseni valikoivat ihanista vaihtoehdoista omiaan. Hullunahan se mua piti :) Join cappuccinon ja kuolasin Marian aivan ihanan näköisen lakritsipaahtovanukkaan perään.

Muuten herkuttomuus on ollut edelleen yllättävänkin helppoa, joka on todellakin yllättänyt minut! Se on siis vaan pitkälti päästä ja asenteesta kiinni. Mutta toisaalta illallispöydässä avauduin ystävilleni, että en ole kyllä huomannut mitään eroa vireystilan, hiilihydraattipöhön tai jonkun muun positiivisen ehkäpä hieman odotetunkin asian suhteen. Rahaa on ehkä säästynyt, mutta sitä ei ole huomannut, kun nyt kaikki rahat on menneet maaliin ja pakkeliin :)

Olisi jatkossa kyllä helpompi itseään motivoida tähän, jos jotain positiivisia muutoksia joko kropassa tai tuntemuksissa tapahtuisi (näin ravitsemusterapeutti ei varmasti saisi sanoa, mutta olen taas rehellinen...). Kai sitten herkkujeni määrä oli sittenkin pääasiallisesti kohtuudessa ja vain ravitsemusterapeutti-Hanna ajattelin niitä olevan aivan liikaa. Noh, kuusi viikkoa on edelleen lyhyt aika ja raportointi jatkuu.


 Kuvituskuvana loppuun kuva ihanan näköisistä cupcakeista, joita ystäväni osti ja tarjosi miehelleni : ) Itse ostin suolaisia versioita (auringonkuivattutomaatti + feta) ja teen kanssa nautiskelin niistä. Onneksi olin aikaisemmin kuppikakkuja maistanut ja ei olleet niin mun mieleen, sillä päällinen on mun suuhun liian rasvaisen oloista. Toki olisi ollut kiva maistaa edes pieni pala... Ensi vuonna sitten :)